GBA & GC: Beyblade, koska et ole sen arvoinen?

Jatkamme pelien parissa kahdella Beyblade-pelillä: Game Boy Advancen Beyblade G-Revolutionilla ja Gamecuben Beyblade V-Force: Super Tournament Battlella. Näin aluksi sanottakoon, etten ole hankkiutunut näistä kahdesta eroon yksinkertaisesti lapsuuden nostalgian ja lievän kiintymyksen takia. Pelien aiheesta saati olivatko ne lähelläkään ostamisen arvoisia en mene silkasta myötähäpeästä kommentoimaan, mutta niihin tulee silti silloin tällöin palattua. Enimmäkseen silloin, kun aivot ovat jo valmiiksi narikassa.

Tyson aka Takao ei ollut ihan Champion-ainesta. Eikä
myöskään peli.

GBA:n Beyblade G-Revolution osoittautui todella surkuhupaisaksi sijoitukseksi. Yksinpeli, halpa oli ja siltä tuntui olleen tekijöiden budjetti. Sen aikaiselta konsolilta ei hirveästi voinutkaan odottaa, mutta tämä oli aikalailla samaa tasoa kuin Game Boy Colorin Harry Potter ja Salaisuuksien Kammio, silloin kun en osannut vielä edes englantia (ja sekin olisi todennäköisesti nykyisin parempi pelikokemus).

Idea ja juoni yksinkertaisuudessaan: pelaa päähenkilö Tysonin hyrrällä, murskaa toisten hyrrät tomuksi, kehity ja voita turnaus. Ei mitään mullistavaa. Paitsi ehkä se, että maagiset taistelevat ököt ilmestyvät tällä kertaa hyrristä.

Mutta peli hämmensi ihan täysin. Pelimekaniikka ja ohjattavuus oli silkkaa sukkaa ja opastus otteluihin oli sitä luokkaa kuin yrittäisit ensimmäistä kertaa leipoa ja vieläpä ilman ohjeita. Vaan eivät auttaneet pelin mukana eivätkä pelin aikana tulleet ohjeet. Heti alusta asti tuli jok'ikisessä ottelussa saatua niin railakkaasti turpaan, että peli jäi pölyyntymään kaappiin heti ostopäivänä.

 Kunnes GameFAQs tuli ja pelasti pelin. Hetkellisesti. Löysin selkeämmät ohjeet otteluihin ja vinkkejä, jotka saivat pelille vähän uutta potkua, joiden avulla otteluissa ei tullut niin pahasti ja usein nöyryytetyksi. Valitettavasti Beyblade-hyrrän ohjattavuus oli sitä luokan shaibaa, etten varmaan koskaan tule pääsemään peliä läpi. Sekä siksi etten osaa, kuin myös siksi etten halua koskea tähän peliin enää ikinä. Ehkä korkeintaan kännissä~

Älkää katsoko sitä, ajatelko sitä saati edes harkitko kokeilevanne tätä shittiä. Ei ole edes naurun saati näin pitkän tekstin arvoinen kapistus, joten end of the sad story. Me does not approve (but still keeping it).

Kai: Character that pwns 'em all~

ONNEKSI seuraava peli on sellainen, jonka puoleen voi jopa (erittäin) vapaamielisessä seurassa kääntyä. Gamecuben Beyblade V-Force: Super Tournament Battle toimii aikalailla pelkästään moninpelattavuutensa ansiosta.

Idea on sama, mutta toteutus parempi. Voita toisen hyrrä omallasi, oli se sitten murkaamalla palasiksi, työntämällä ulos areenalta tai väsyttämällä vauhti veks. Ottelu tapahtuu erissä ja se voittaa kuka saa ensimmäisenä 6 pistettä (väsyttämällä saa vähiten pisteitä ja murskaamalla voittaa automaattisesti).

Puuduttavaksi osoittautuu kuitenkin turnauksien voittaminen. Ainoa tapa saada "rahaa", että voisit kehittää hyrrää paremmaksi, ja kuitenkin osa niistä hupenee turnauksen aikana tehtäviin korjauksiin. Valitettavasti korjaukset ovat välttämättömiä jos haluaa pärjätä turnauksessa. Lisäksi vastustajien levelit kasvavat nopeammin joka turnauksessa kuin omasi. Tyylillä finaalissa kohtaat 19 lvl vastustajan kun oma "bleidisi" on vasta 12 lvl. Ja tässä pelissä jos jossain levelit ratkaisevat ja paljon. Itse olen voittanut suurimman osan otteluista tuuppaamalla vastustajan pois areenalta, koska hyrrällä ei riitä tehot vahvempien nuijimiseen. Lisäksi turnauksessa ei pääse pelaamaan sarjan omilla hahmoilla, vaan joutuu pelaamaan rumalla ja kimittävällä random-hahmolla, vaihtoehtoina poika tai tyttö.

Tyttö-pelihahmoa ei edes kehtaa näyttää, eikä sillä kyllä
kehdannut pelatakaan.

Kaikista viihdyttävintä ja pelissä kuitenkin parasta on pelata porukalla Free Battlea. Nelinottelua pelatessa meno yltyy lähes poikkeuksetta yllättävän intensiiviseksi. Tähän vaikuttaa suuresti se, että pelimekaniikka on helppo oppia ja hyrrän ohjattavuus toimivaa siinä suhteessa, että ohjaat pyörivää hyrrää, miltä se myös tuntuu. Areena-vaihtoehtoja on 3, pelihahmoja 12 ja pelaajia voi olla maksimissaan 4 kerrallaan yhdessä ottelussa.

Valitettavasti peli on liiankin uskollinen samannimiseen sarjaan, sillä hahmojen vahvuustaso on identtinen sarjan kanssa, mikä näkyy otteluiden HP-pisteissä. Vahvimpia ovat sarjan päähenkilö Tyson ja hänen kaksi päävastustajaa Kai ja Daichi. Itse olen hakannut Kailla kaikki, vaikkakin Daichia ja itse Kaita vastaan löytyy jopa haastetta. Turnauksessa pahin vastustaja (varsinkin finaalissa) on puolustus-tyypin hyrrää käyttävä babyface-Max. Ei kaadu, ei horju eikä tipu sitten millään.

Äänite on suureksi tuskakseni vain englanninkielisenä, eikä sitä saa pois. Ääninäyttely on surkeaa ja otteluhuudot sitäkin kauheammat. Juontajalta jää kaipaamaan parempaa settiä. Kaikkiaan kuitenkin sanoisin tämän olleen hintansa arvoinen, verrattuna aikaisempaan peliin. Vaikka hahmojen voimajakauma onkin tietyssä suhteessa epäreilu, loppujen lopuksi voitto on kuitenkin kiinni tuurista, strategiasta ja tatinhakkaamisesta. Ja kyllä tätä pelaa kaksikymppiset miehetkin ettei sen puoleen...

Seuraavana tulossa Super Smash Bros. Melee ja Super Smash Bros. Brawl!