Kulinaristisia kirosanoja ja paska kattila

Haluan tuommoisen "munamuotin"~

Tänään on ollut taas niitä (vapaa)päiviä kun unohtaa syödä kaiken muun erittäin epäoleellisten asioiden keskellä ja huomaa ettei jääkaapissa ole kummoisia ruoantekoaineksia. Viikonloppu häämöttää ettei viitsisi turhaan käydä kaupassa ja tietenkin laiskottaa. Kaapin kätköistä löytyy hajanaisia aineksia joista lopulta kauhukeittöön päätyy nakkeja, sipulia ja pussillinen "BlöBländin" ruskean kastikkeen einesjauhetta. Not to mention että "BlöBländin" kastike palaa pohjaan, koska sininen kasarikattilani on paska (vink vink Joulupukki). Ties monet pinaattikeitot ja lasagnen valkokastikkeet olen pilannut sillä, kunnes tajusin vian olevan kattilassa eikä taidoissa.

Nakkikastike muuttuu nopeasti ei niin terveelliseksi nakkimunakkaaksi ja takaraivossa jäytävä pieni ääni kirkuu E-koodien kirouksesta. Muisto Mad Cookista saa pahoinvoivan olon ja nieleskelen vaivanloisesti "ruokaani". Lopulta alas menevät vain munakas ja sipulit jättäen jälkeensä puolet nakkipaloista. En tiedä kumpi on pahempaa tuskaa: tietäminen vai tietämättömyys. Tiedän vain sen, että pötsi on toiminut paremmin ja energiaa tuntuu olevan enemmän kun syö "oikeista" raaka-aineista tehtyä ruokaa.

Pitkäaikainen ystäväni ja kohta 2 vuotinen vegaani-kämppikseni on jakanut yhteiselomme aikana safkaamisen etiikan tietämystään (josta lisää jaksossa Mad Cook 05) ja uusi "luokkakaverini" osoittautui karppaajaksi (ettäkö se minua järkyttäisi kun kaveriporukka on muutenkin sekalaista sorttia). Herätysliikettä on ollut ilmassa jo lukion "Supersize Me" -elokuvasta lähtien, mutta nyt se on mennyt omiin sfääreihinsä. Olen tiennyt tästä "kananugetti"-paljastuksesta jo Jamie Oliverin myötä, mutta Madventures-jätkät tuovat asian härskisti kaunistelematta päivänvaloon. Herkkohermoiset ja -vatsaiset jättäkää videon loppu puolisko katsomatta.

Vähemmästäkin tulee pahoinvoiva olo ja sääliksi käy pikkuveljeä joka nuorempana ei syönyt juurikaan muuta kuin "kananugetteja". Monien, loppujen lopuksi vähäpätöisten syiden vuoksi (allergiat, rahan vähyys ja ajan puute) olen itsekin tarttunut turhan monta kertaa elämäni aikana jos monenmoiseen "einespommiin". Yleisimpänä varmaan "pikaruokaravintolaksi" kutsuttu McDonald's. Viimeisen kuukauden aikana ainoiksi E-koodi ja einespaheiksi ovat jääneet Mountain Dew, salmiakki ja muutamat viikonloppu sipsipussit. Ja se yksi sunnuntai Hesburgerissa kun kämpillä ei ollut ruokaa eikä ruokakaupat olleet enää auki. Ja nytkin tunnen syyllisyyttä, etten viitsinyt vaivautua tekemään pienellä vaivannäöllä parempaa ruokaa.

Jottei koko ilta menisi valitukseksi, tai siis valistukseksi, vaihdan aiheeni härskisti mainospuheeksi. Tässä E-koodi heräämiseni siimeksissä innostuin japanilaisesta ruoasta. Kokemukset eivät ole alkaneet ruusuisesti kun ensimmäiset sushi-maistijaiset ala-asteikäisenä päätyivät valonnopeudella roskikseen. Miso-keittoa tuli maistettua joskus Annantalon Japanipäivillä ja pari vuotta sitten pääsin sushin teko kurssille oikean japanilaisen kokin opastukseen.

Yeah, I know. Ei kauhean puoleensavetävää
graafista suunnittelua.

Törmäsin muutama viikko sitten tämmöiseen opukseen kaupassa kuin Mangakeittokirja. Kansigrafiikka (erityisesti etukansi) oli vähän mitäänsanomattoman näköinen, lähinnä tuli mieleen "opetetaankohan tässä lapsillekin kuinka pidetään haarukkaa ja veistä kädessä". Enpä kyllä kauaksi arvannut, ensimmäisten sivujen joukossa oli aukeama missä opetettiin kuinka pidellään puikkoja... Selaillessani tuli olo että pikkulapselleko tämä on tehty, mutta jouduin kuitenkin herättämään itseni siihen tosiasiaan miten "lapsekas" japanilainen kulttuuri pohjimmiltaan on. Lopulta totesin (itsekseni) että keittokirjan tyylin voi mieltää kulttuurilleen uskolliseksi, vaikka muiden silmissä ehkä näyttää lähinnä värityskirjalta.

Röyhkeänä jatkoin kuitenkin selaamista (Lue: lukemista) ja yllätyin positiivisesti miten yksinkertaisia ja helppoja ohjeet olivat. Suurinosa aineksista on löydettävissä normikaupan hyllyltä tai oli korvattavissa "suomalaisemmilla" aineksilla. Ohjeita oli esim. udon-nuudeleiden ja teriyaki-kastikkeen tekemiseen ilman kummempia "special aineksia" (mitä nyt sakea ja miriniä saa etsiä muualta kuin Citymarketista). Löytyipä myös ohje oikeisiin kananugetteihinkin. Ja annokset oikeasti näyttivät herkullisilta, varsinkin kun oli tutustunut aineksiin mitä ohjeessa käytettiin. Ei mitään einespaskaa, vaan kunnon raaka-aineita.

Kaikkiaan kirja antoi hyvän kuvan siitä ettei japanilainen ruokakulttuuri ole pelkkää "raakaa kalaa" ja sushia. Olen tässä n. 3 viikkoa harrastanut amatöörimäistä bentoon eli lounasboxin kokoamista iltaruoaksi. Ensimmäisellä kerralla olin lähinnä turhautunut moisesta "pikkunäpertämisestä", mutta olen alkanut nauttimaan siitä. Tuntuu että osa nälästä häviää näpertämisessä eikä tule syötyä liikaa. Omotenashi jyllää ja pakko mainostaa, että tulee myös syötyä paljon paremmin kasviksia kuin tavallisesti.

Mutta oikeasti kaikki rakkaat mussukat ja köyhät opiskelijatoverit. Unohtakaa ne pakasteranskikset, Saarioisten lihapullat ja valmismikroateriat. Niin kämppikseni päivittäin todistamana ja itse kokeneena sanon, että hyvää ja ravitsevaa ruokaa pystyy tekemään edullisesti. Enkä nyt puhu että kaikkien pitäisi ryhtyä vegaaneiksi, alkaa syömään japanilaista ruokaa tai ryhtymään "kettutytöiksi". Alku vaatii hieman panostamista, mutta kun tekee isoja määriä kerralla niin lopulta se on sen kaiken arvoista.