GC: Tales of Symphonia

Kansi vaikutti lupaavalta, mutta toisin kävi.

Ensimmäisenä Gamecube-pelien katsauksessa yksin pelattava roolipeli Tales of Symphonia. Julkaistiin ensin Gamecubelle 2003 (Eurooppaan ilmestyi 2004) ja myöhemmin myös Pleikkari 2:lle.

Lyhykäisesti juoni. Ameeba-tyttö Collette Brunel kultaisissa kutreissaan valitaan pelastamaan Sylvarant-maailma, joka on kuihtumassa sen energian, manan, puutteeseen. Colletten on määrä herättää jumalatar Martel ja palauttaa manan tasapaino sekä hävittää pahis-Desiaanit, jotka tekevät ihmisistä Exsphere-taikakaluja. How nice. Mutta kuinkas sitten kävikään, homma kuitenkin menee pieleen ja päähenkilö Lloyd Irving on ihan pähkinöissään mielitiettynsä kohtalosta. Yllätykseksi ei tule, että Lloyd haluaa pelastaa sekä maailman että Colletten hinnalla minä hyvänsä ja sotku on valmis. Suuruuden hullut suunnitelmat vaihtelevat maailmojen erottamisesta lopulta niiden yhdistämiseen ja enkeleihin ja supermiekkoihin.

Taistelussa voi käyttää mitä tahansa hahmoa pelattavana, tosin
itse tyydyin käyttämään Punahilkka-Lloydia muutaman
yrityksen jälkeen.

Taistelujoukko kasvaa juonen edetessä sekalaiseksi sakiksi, joka lopulta koostuu menneisyyttään piilottelevasta opettajasta ja hänen pikkuveljestä, palkkasoturista, kirvestä heiluttelevasta pikkutytöstä, gigolosta, ninjasta ja rangaistusvangista mukaan lukien itse päähenkilö Lloyd ja Miss Ameeba. Taisteluissa voi käyttää 4 hahmoa kerrallaan, mutta peli rajoittaa valintoja, mm. sillä, että tarpeettoman useassa pomovastus-tappelussa on pakko käyttää Collettea (omaksi harmikseni) ja osassa vuorostaan Summon-vastaavana olevaa Sheenaa. Omat vakiotiimin jäsenet olivat Lloyd, Kratos, Genis ja Raine riippuen taisteluista ja hahmojen saatavuudesta. Suosikeiksi nousi Kratos ja Regal sekä Sheenan ja Zeloksen komiikkatehdas (unohtamatta tietenkään "nobody messes with the teacher"-Rainea).

Yleisesti koko pelin hahmokaarti sisälsi muutaman itselleni henkilökohtaisen helmen ja suosikin hahmojen välisten kemioiden lisäksi, mutta muuten hahmot olivat aika tylsiä eikä niistä oikein saanut otetta. Kenttähahmojen ilmeettömyys vaikutti valitettavan paljon asiaan ja ääninäyttelijöiltä olisi toivonut vähän enemmän paneutumista suoritukseensa.

"You heard him, Genis."

Levelien grindaus, tarvikkeiden hamstraus ja örkkien nujakoiminen maan tomuksi, kaikki löytyy. Tulin myös siihen tulokseen että aseiden "kehittäminen" oli lopulta yhtä hullun hommaa, kun olisi pitänyt olla kaikkea loputon määrä vanhoista aseista lähtien ja samalla loputon määrä rahaakin. Perusmeininki: rahan keruu ököjä lahtaamalla ei oikein luonnistu sujuvasti ilman tien päällä käytettäviä lääkkeitä ja ilman rahaa ei saa aseita ja lääkkeitä. Unohtamatta sitäkin seikkaa että Tethe'allassa kaikki oli kalliimpaa kuin Sylvarantissa. Toista kertaa pelatessa hankin turhaan juonen kulkuun vaikuttavan esineen toista kautta (eli ei pääjuonen mukaisesti), maksoin siitä kivuliaasti ja kas kummaa se ei kelvannut vaan sain sen saman tavaran ILMAISEKSI sivutehtävän tehtyäni mikä vasta kelpasi.

Zelos on kova naistenmies, ja se (valitettavasti) tulee
kaupungeissa hyödyksi, jos vain "kykenee" pitämään pelimiehen
ykköspelihahmona tien päällä.

Peli oli aika perus kliseistä roolipeli-höttöä, mutta tulihan tuo peli vedettyä läpi. Vaikkakin ehdottomasti LIIAN useaan otteeseen hermojani raastoi ameeba-Collette, joka olisi voinu suosiolla hukkua suohon. Petyin myös pelin ulkoasuun, koska kannet ja alkuvideo antoivat hieman erilaisen kuvan kuin varsinaiset pelattavat muovailuvahaukkelit. Kaksi levyiseksi peliksi, siinä oli ihan liikaa turhuutta vaikka osasi kyllä muutamaan otteeseen yllättää. Myös jäi harmittamaan että koko peli piti kuunnella englanninkielisellä äänitteellä, eikä sitä voinut vaihtaa saati jättää pois.

Osasi peli kuitenkin naurattaa monesti tavalla tai toisella esim. miten Kratos saa tungettua hehtaarikokoisen "jäätelöpuikkomiekkansa" pikkiriikkiseen tuppeen. Pelin päätyttyä oli myös kiva tehdä tuloksilla "ostoksia", jotka sai suoraan käyttöön seuraavaan peliin. Plussaa siitä, mutta se ei kuitenkaan pelasta peliä siltä tosiasialta, että se oli aika keskinkertaista massaa kokonaisuudessaan. Mikäli romantiikka, örkkien ja tatinhakkaaminen pomo-tappeluissa innostaa eikä kliseisyys aiheuta näppylöitä niin kai tätä voi sanoa kokeilemisenarvoiseksi peliksi. Joskin ei ostamisen, kuten itse sen sain kokea.

"Be a man, like a NINJA!"

Asusta viis, mutta tämä jätkä on koko pelin kickass-hahmo,
kirjaimellisesti. Joukon paras kokki ja nimenomaisesti tappelee
PELKILLÄ jaloillaan ja vieläpä käsiraudoissa. How cool is that?!
Tosin mielelläni olisin halunnut nähdä, miten jäbä oikein pääsee
kipuamaan käsiraudoissa tikkaita ylös saati tekemään ruokaa...

 Pelille on ilmestynyt myös jatko-osa Wiille nimeltään Tales of Symphonia: Dawn of the New World, mutta se ei ole vielä ehtinyt toistaiseksi sytyttää. Todennäköisesti jää ostamatta, vaikka pienen taustatutkimuksen perusteella jatko-osassa vaikuttaisi olevan paremmat grafiikat eivätkä pelattavat hahmot ole kenttätyössään ihan yhtä keskenkasvuisen kääpiön näköisiä.

Plussat:
+ Suhteellisen laaja vapaus muokata hahmojen taisteluominaisuuksia
+ Kratoksen "jäätelöpuikkomiekka"
+ "Reppusuihkareilla" ajaminen
+ Videot...

Miinukset:
- ... Joita olisi voinut olla enemmän.
- Liika kliseisyys
- Colleten aivottomuus
- Kenttähahmojen muovailuvaihaisuus

Arvosana: 7

Ensi kerralla vuorossa yleisesti sekä Gamecuben että Game Boy Advancen Beyblade-peleistä!